Hyvää mieltä, aivojumppaa ja hikeä suunnistusmetsästä

Olen ensimmäistä kertaa käynyt suunnistusmetsässä noin 35 vuotta sitten. Silloin odottelin äitiä metsästä ja joku siinä lähtöpaikalla houkutteli minutkin metsään. Opin aika pian kartanluvun ja huomasin, että se olikin laji, joka voisi kiinnostaa. Urheilija en todellakaan ole koskaan ollut, eli pelkästään kuntoilu- ja virkistäytymiskeinona tämä laji on aina pysynyt. Välillä oli pidempi tauko, mutta kun omat lapset tulivat "Hippoikään", palasi omakin innostus lajiin taas. Rastien etsiminen on niin mielenkiintoista ja haasteellista, että metsäliikunta tulee kuin varkain siinä samalla. Laji on myös siitä mukava, että sen harrastajat ovat rentoa ja mukavaa väkeä. Kukaan ei ole metsässä katsomassa, mitä on päällä - tekstiiliurheilua tämä ei todellakaan ole.



Kotiseurani Vakka-Rasti järjestää joka tiistai kaikille avoimet kuntorastit jossain alueen metsässä. Tarkemmat tiedot löytyvät seuran nettisivuilta. Suunnistuskengät ovat kyllä aika oleellinen varuste, pienillä nappuloilla ja nastoilla varustetut tossut kun eivät vety suonkaan ylityksen jälkeen. Ajanottoa varten tarvitaan myös emit-kortti, joka laitetaan rastilla olevaan laitteeseen. Mutta sitäkään ei ole pakko olla itsellä, järjestäjät vuokraavat lainaemitin niille, joilla ei ole omaa. Kompassi - ainakin jos sitä osaa käyttää - helpottaa matkantekoa aika tavalla. Karttamaksu ei-jäsenille on viisi euroa, eli varsin edullinen harrastus.

Sellainen, joka ei ole käynyt suunnistamassa, ei ehkä ymmärrä, että noin kolmen ja puolen kilometrin mittaiseen matkaan saa helposti kulumaan tunnin. Matkaakin toki kertyy aika paljon enemmän, kun kiertää soita, kiipeää jyrkänteelle ja alas, hyppii hakkuualueiden läpi jne. Mutta on se vaan niin kivaa!