Eesti rahva muuseum - Viron uusi kansallismuseo
Syyskuun lopussa avautui Tartossa uusi komea Viron
kansallismuseo. Me kävimme museossa, kun se oli ollut avoinna kolmisen viikkoa. Aikaa museossa vierähti kolmisen tuntia. Museo on koko Baltian suurin ja sen sijaintipaikkakin on
melko erikoinen. Ranskalaisten
arkkitehtien suunnittelema 350 metriä pitkä museorakennus sijaitsee entisen
Neuvostoliiton sotilaslentokentän päällä pari kilometriä Tarton keskustasta.
Ensivaikutelma museosta oli rauhallinen. Ehkä sen takia,
että olimme oven takana heti aamulla sen avautuessa. Sisäänkäynnin jälkeen
avautuu vielä korkea ja avara aula, jossa on isot ikkunat ja nahkasohvia
oleskelua varten. Aamupäivän aikana museossa kyllä vilkastui. Kun me lähdimme pois, oli lipunmyynnin jono jo melko pitkä.
Museon varsinainen perusnäyttely
Kohtaamisia on rakennettu Viron aikajanaksi, jota edettiin
nykyajasta kivikauteen. Aikajanalla edettiin yksittäisten esineiden, filmien ja
äänten avulla. Erilaisia kosketusnäyttöjä oli runsaasti, tällaisen perinteisen
ystävälle ehkä jo vähän liikaakin. Tai ei liikaa, mutta monin paikoin olisin
kaivannut kuitenkin myös tekstejä.
Näyttely on luonnollisesti suunnattu virolaisille, niin
pitääkin. Sitä leimaa vahva kansallistunne ja voin vain kuvitella, miten
esimerkiksi lähihistorian esineet ja valokuvat merkitsevät virolaisille.
Karttasovellukseen saattoi merkitä kohdan, jossa itse oli mahdollisesti ollut
vuoden 1989 Baltian läpi kulkeneessa ihmisketjussa. Tai ainakin saattoi katsella
kuvia tuosta mielenosoituksesta eri paikkakunnilta.
Aikajana muodosti näyttelytilassa eräänlaisen rungon. Sen
sivuilla oli erilaisia aiheita. Itse pidin esimerkiksi tavasta, jolla
esiteltiin eri aikojen makuuhuoneita eräänlaisten verhojen sisällä. Myös sänkyä
saattoi kokeilla.
Aikajanalta saattoi poiketa
myös näyttelytilaan, jossa kerrottiin viron kielestä ja murteista. Kesken kaiken
modernin näyttelytekniikan oli myös huone, joka oli täynnä varastohyllymäisiä
vitriinejä, joilla oli varmaan tuhansia puisia oluthaarikoita. Samassa tilassa
oli läpinäkyvä lattia, josta saattoi katsella alakerran säilytystiloihin.
Mainio tapa tuoda museotyö näkyviin myös näyttelytiloihin.
Uudessa museossa vieraillessa tulee aihetta enemmän kiinnitettyä
huomio erilaisiin teknisiin ratkaisuihin. Ammattitauti nimittäin. Olihan se hienoa,
kun joka ikinen lasinpala tai koru oli kiinni juuri sille suunnitellulla
pleksihyllyllä.
Toinen puoli näyttelytilaa keskittyi siihen perinteiseen
kansatieteelliseen esineistöön. Eli siis pellavankäsittelyyn, ruuanlaittoon,
rakentamiseen, käsitöihin yms. liittyviin esineisiin. Ja vanhana
kansatieteilijänä pitää kyllä sanoa, että tämä osuus oli todella kiinnostavasti
tehty. Työtavat esiteltiin usealla
näytöllä pyörivillä videoilla. Hyvän niistä teki se, että eri ruuduissa pyöri
eri työvaihe. Tässä museossa niitä jaksoi myös katsoa.
Hienoja koristeellisia kansanpukuja oli myös paljon.
Yksikään nukke, joiden päällä vaatteet olivat, ei seisonut suorassa. ”Tanssivia
pukuja” sen sijaan oli paljonkin.
Museon toinen päänäyttely Uralin kaiku esitteli Venäjän
suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvia kansoja. Kiersimme kyllä näyttelyn, mutta pitää sanoa, että
tästä ei nyt jäänyt teille kerrottavaa.
Valitettavasti en päässyt avajaisiin, mutta me mennään tuonne parin viikon päästä. Silloin meillä on aikaa tutustua näyttelyihin yllin kyllin. Eli hienoa odotettavaa!
VastaaPoistaKyllä vain. Hieno museo, kateellisia saadaan olla :-)
PoistaHienot kuvat. Arkistotutkijakollegani kävi tuolla 2021 ja toi paikallista suklaata osastokokoukseen.
VastaaPoista