Sikses kiva paikka

Asun noin 500 metriä Suomen ainoasta autotehtaasta (ja samalla Suomen suurimmasta tehtaasta), näen päivittäin aika monta autojenkuljetusrekkaa, jotka kuljettavat satamaan vietäviä juuri valmistuneita Mersuja. Tavakseni on tullut tutkailla aina rekkojen lastia ja laskea uusien autojen värejä. Pääosa tehtaalta vientiin lähtevistä autoista ovat oman havaintoni mukaan mustia, valkoisia tai hopeanharmaita. Joskus joku punainen pilkku joukossa. Ja samaltahan se liikennekin näyttää - eikös vain? Toista se oli vielä meidän 1960-luvulla syntyneiden lapsuudessa ja nuoruudessa.   Kaikkihan sen naapurin sinapinkeltaisen Datsun 100A:n muistavat tai meillä Uudessakaupungissa ne mintunvihreät tai ruskeat ysikutoset. Todellinen nostalgiapyrähdys tuohon aikaan on tarjolla Kangasalla tieliikenteen valtakunnallisen erikoismuseo Mobilian näyttelyssä Leveillä lahkeilla, Autot ja liikenne 70-luvulla . Näyttely on esillä lähes vuoden loppuun saakka. Näyttely ei kuitenkaan ole vain vanhojen autojen

Olen aikaisemminkin kirjoittanut, miten pidän erityisesti erilaisista taiteilijakodeista. Siis museoista, jotka ovat olleet jonkun kulttuuripersoonan koteja. Ne kun ovat usein sisustukseltaan persoonallisia, mutta usein myös arkkitehtuuriltaan poikkeavat valtavirrasta. Samalla tietenkin käsitys itse taiteilijan taiteesta tai tuotannosta saa aivan eri sävyn, kun näkee, miten hän on elänyt ja asunut.   Naantalin keskustassa, keskellä vanhaa puutaloaluetta, tai itse asiassa nykyään jo myös kerrostaloaluetta, sijaitsee pieni pala Italiaa. Olemme vuosikymmeniä kaupungissa käydessämme koettaneet kurkistella aidan yli tämän talon pihalle ja miettineet, että miltäköhän se näyttää sisältä. Kyse on taidemaalari Axel Haartmanin ja hänen Hedvig-vaimonsa alkuperäiskunnossa säilynyt ateljeekoti. Talo tunnetaan nimellä Casa Haartman ja se on nyt myös avoinna yleisölle.  Itse rakennus on arkkitehti Erik Bryggmanin suunnittelema vuonna 1925. Haartmanit asuivat talossa neljä vuosikymmentä.

  Naantalin museo viettää tänä vuonna satavuotisjuhlaansa. Pienen kaupungin perinteikäs museo, jonka kokoelmatkin kertovat tietenkin omaa tarinaansa kaupungin historiasta ja myös museotyön historiasta. Juhlavuoden näyttelyssä esitellään tapettien historiaa. Aihe sopiikin hyvin vanhan puutalokaupungin museolle. Tapetit kun varmasti kiinnostavat niin vanhoissa taloissa nykyäänkin asuvia, taloja kunnostavia ja muitakin kaikesta kauniista pitäviä. Sillä kauniitahan vanhat tapetit todellakin ovat!   Itse rakastan vanhoja tapetteja. Jos jaksaisin sisustaa, vaihtaisin usein kotini seinäpaperit uusiin, kauniita vaihtoehtoja riittäisi.  Suomalaisilla on kyllä aina ollut halu maalata, rapata tai paperoida seinänsä. Aika harva on pitänyt enää ainakaan yli sataan vuoteen huoneitaan hirsipinnalla. Mitä enemmän talolla oli varoja, sitä arvokkaammat seinäpaperit tietenkin hankittiin. Sana tapetti tarkoitti alkuaan seinätekstiiliä. Siitä nimitys siirtyi lopulta myös seinäpapereihin, tapett

  Jos sain edellisellä kirjoituksellani teidät suunnittelemaan retkeä Mahtildedalin ruukkialueelle Salossa, niin ei kannata jättää myöskään Teijon ruukkialuetta väliin. Alueiden historiat liittyvät vahvasti toisiinsa.  Itse asiassa näitä Salon alueen ruukkeja kutsutaan nimellä ”Teijon ruukkikylät”, joista yksi ruukki on Mathildedal (josta siis edellinen postaukseni), yksi Kirjakkala ja yksi juuri Teijo. Näistä kaksi viimeistä ruukkia ovat huomattavasti 1800-luvulla perustettua Mathildedalia vanhempia. Teijon ruukki perustettiin jo vuonna 1686.    Teijossa on sijainnut myös mahtava aateliskartano jo keskiajalta lähtien. Nykyinen kartanorakennus on valmistunut   1770-luvulla, jolloin vuorineuvos Johan Kjik omisti ruukin ja sen maat. Kartano pihapiireineen on yksityisaluetta, mutta päärakennusta pääsee kyllä katsomaan julkisivun puolelta.   Teijon vanhan ruukkialueen maamerkki korkeine savupiippuineen on pääkonttoriksikin kutsuttu teollisuus-toimistokiinteistö, joka o

Kesäkuisena lauantaina ajelimme Salosta vielä parikymmentä kilometriä etelän suuntaan ja tulimme Mathildedalin ruukkialueelle. Alue, josta on parin viime vuoden aikana muodostunut suorastaan hittikohde - tai viime kesän Hesarin otsikolla "Suomen hipsterein paikka". No, hipstereksi en itseäni tunne, mutta oli kyllä todella positiivinen yllätys, miten alue on herännyt henkiin.   Minä kun pidän paikoista, joihin liittyy historiaa, teollisuushistoria ehkä kaikkein kiehtovinta, joten ruukeissa sitä riittää. Vielä eivät rakennukset ole ihan viimeisen päälle korjattuja, joka tällä kertaa on positiivista. Alueen yrittäjät ja toimijat tuntuivat olevan aidosti ja sydämellään liikkeellä. Rahasampoja heidän yrityksensä tuskin vielä ainakaan ovat. Päivästä jäi todella hyvä mieli, ei pelkästään sen johdosta, että vähän joka paikassa, jossa pistäydyimme saimme loistavaa palvelua muutamalla ylimääräisellä sanalla. Koska se taitaa kuitenkin olla se juttu. Kyllähän meillä kahviloita,