lauantai 15. huhtikuuta 2017

Tyylikkäästi Uudenkaupungin vanhoista taloista



Uusikaupunki tuntuu olevan päivittäin valtakunnan uutisten aiheissa. Meillä menee nyt kai ihan hyvin. Autotehdas elää jälleen yhtä historiansa nousukausista ja ihmisiä haalitaan kautta Suomen tähän kaupunkiin. Helposti voisi ajatella, että tämä kaupunki on todellakin uusi ja omaisi teollisuuskaupungin ilmeen. Näin ei kuitenkaan ole. Ensi viikolla 400 vuotta täyttävä kaupunki on onneksi säilyttänyt tyylikkään ilmeensä, joka osoittaa kaupungin olevan myös historiallinen kaupunki. Uudessakaupungissa on säilynyt hieno vanha puutaloalue, joka on asuttu ja elävä. 
Kirjan tekijät Tuija Talvitie (vas) ja Päivi Sappinen.
Uudenkaupungin Vanhat talot -niminen yhdistys on julkaissut kustantamansa kirjan kaupungin vanhoista taloista - tai kodeista. Kirja ei ole historiakirja talojen vaiheista, mutta se ei kuitenkaan ole pelkkä kuvakirjakaan. Kaunis 230-sivuinen opus esittelee parikymmentä vanhaa uusikaupunkilaistaloa ja niiden tarinoita kuvin ja tekstein. Vanhimpien rakennusvuodesta ei edes ole tietoa ja uusimmat 1930-luvulta. 
Itselleni Uudenkaupungin vanhat talot ovat aika tuttuja. Niin talot, niiden vaiheet kuin monien omistajatkin. Tähän kirjaan on valittu mielestäni varsin mukava otos kaupungin vanhoista taloista. Taloja, joilla on jokin tarina; taloja, joiden sisustuksessa on jotakin särmää; taloja, joiden omistajissakin on särmää. On hienoa, ettei kirja kuitenkaan ole sisustuskirja, vaikka sitä toki sellaisenakin voi pitää, vaan mukaan on valittu hyvin monen tyylisiä koteja. Ja jokaisesta talosta on mukana myös jonkinlainen tarina. Sellaisena, kun sen omistajat tai asukkaat talonsa ja kotinsa haluavat esitellä.
Kirja on tehty tyylikkäästi ja ammattitaidolla. Kirjan helppolukuiset, mutta vaihtelevan kuvailevat tekstit on kirjoittanut uusikaupunkilainen, itsekin vanhassa talossa asuva Päivi Sappinen (Nakit ja Mutsi bloggari). Kirjan tyylikkäät valokuvat ovat myös vanhassa talossa asuvan Tuija Talvitien (sisustussuunnittelija, Koti kiikarissa -bloggari) kuvaamia. Sekä tekstistä että kuvista huomaa, ettei kirjaa ole tehty kiireellä. Asukkaita on kuunneltu, kuvia on otettu eri vuodenaikoina ja kirjalle on selvästi annettu aikaa valmistua.
 
Kirjan talot ovat mukavan vaihtelevia. Pidin itse erityisesti siitä, että mukaan oli otettu mm. yksi Uudenkaupungin vanhimmista kesähuviloista Hattukarin saaressa. Tai siitä, että kuvissa näkyy SE uusikaupunkilainen miinankuori. Erityisesti pidin esittelyistä, joissa talon asukkaat olivat näkyvissä kuvissa. 
Ja kirjan loppu! Kaikki me uusikaupunkilaiset taisimme tuntea Soilin. Yksi Uudenkaupungin vanhimmista asuinrakennuksista, 1700-luvulta peräisin ollut keltainen asuintalo Myllymäen rinteellä tuhoutui viime lokakuussa surullisessa tulipalossa, joka vei myös mukanaan myös talon värikkään omistajan Soilin. Ilman tarinaa, mutta kauniiden kuvien kanssa, mahdottoman tyylikäs ja vanhoja taloja ja niiden omistajia kunnioittava päätös kauniille kirjalle.
Kirjan tyylikkään taiton on tehnyt Anne-Mari Sironen. Suunnittelijapari Saana ja Olli ovat suunnitelleet kirjan kustantaneelle yhdistykselle hienon Uusikaupunki-kuosin, jota on myös hienosti käytetty kirjassa.
Kirjaa on myynnissä 49 euron hinnalla paikallisessa kirjakaupassa tai sitä voi kysellä suoraan yhdistykseltä.
 
 Seuraa blogia myös Facebookissa.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Taide- ja blogitreffeillä Turussa



Turkulainen Aboa Vetus & Ars Nova –museo oli lauantaina kutsunut alueen bloggaajia tutustumaan toimintaansa. Minutkin oli laskettu ihan ”oikeiden” bloggaajien joukkoon. Museotäti sinne lifestyle-asiantuntijoiden joukkoon! Mutta kannatti lähteä, oli oikein virkistävä aamupäivä. 
Kuva: Jari Nieminen, Aboa Vetus & Ars Nova
Päivä alkoi herkullisella M Kitchen & Cafén brunssilla. Olen ennenkin käynyt museon ihanassa kahvilassa viiknloppubrunssilla. Sen ainoa heikko puoli on se, että siellä tulee aina syötyä liikaa. Muutenkin kahvila on todella viehättävä. Ei vähiten siksi, että sen tiloissa on se yhden suosikkitaiteiloistani Niki de Saint-Phallen värikäs veistos.
Brunssin jälkeen saimme osallistua museon taideohjaaja Elli Liipon vetämille minuuttitaidetreffeille taidenäyttelytiloissa. Ihan hauska keskusteleva taideopastustapa, jolla ryhmä saatiin aika mukavasti keskustelemaan näyttelyn teoksista. Taidetreffeillä täytimme ensin leikkimielisen treffilomakkeen, jossa oli viisi erilaista treffikumppania. Valitsimme niistä itsellemme parhaiten tai huonoimmin sopivat kaverit. 
 
Tutkimme kaikkiaan viittä näyttelyn teosta, kutakin viiden minuutin ajan. Keskustelimme teoksista, kuin ne olisivat näitä treffikumppaneitamme. Kuka koki minkäkin teoksen eniten oman treffitoiveen mukaiseksi. 
Kuva: Jari Nieminen, Aboa Vetus & Ars Nova
Viiden minuutin treffit menossa suosikkitreffimaalauksen kanssa. Antoni Tàpies (1923–2012): Seinäkirjoituksia, 1985, sekatekniikka kankaalle.
Bloggaajien ryhmä saattoi olla normaalia puheliaampi, mutta oikein mainio tapa saada ryhmä keskustelemaan taideteoksista ja niiden herättämistä tunteista ja mielikuvista. Tällaista minuuttitaidetreffi-opastusta voi erikseen varata museosta omalle ryhmälleen.

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Wäinöä Wäiskissä

Turun kaupungin omistama Wäinö Aaltosen museo (Lue:Wäiski) on aina ollut yksi suosikkimuseoistani. Ehkä siksi, että se nyt on tuossa Turussa, jossa tulee käytyä usein ja jossa jollain lailla tuli jokunen vuosi asuttuakin. Mutta sen lisäksi jotenkin se museon 1960-luvun arkkitehtuuri viehättää. Toki museon näyttelyt ovat yleensä olleet se syy, miksi museossa olen vieraillut. Ja onhan siellä myös hyvä kahvila, jonka seinässä olevaa akvaariota tuli jo lapsena ihailtua.
 
Wäinö Aaltosen museon peruskokoelma koostuu Turun kaupungin taidekokoelmasta, jossa on mukana laaja kokoelma juuri Wäinö Aaltosen töitä. Näyttelytoiminta keskittyy pääasiassa moderniin taiteeseen.
Tanssijatar, 1928, patinoitu pronssi. Taustalla Ruskea tanssi, 1927, valmistunut 1940-50-luvulla. Öljy ja hiili kankaalle.
Museorakennus on siis ikätoverini. Ja juhlavuoden kunniaksi siellä on nyt esillä näyttely, joka sopii niin rakennuksen 50-vuotisnäyttelyksi, kuin yhdeksi Suomi 100-vuotta juhlavuoden näyttelyksi. Näyttely Wäinö Aaltonen ja itsenäisyyden vuosisata esittelee museon nimeä kantavan Wäinö Aaltosen taidetta.


Wäinö Aaltonen (1894–1966) oli yksi Suomen itsenäisyyden alkuvuosien merkittäviä taiteilijoita. Moni tuntee ainakin Paavo Nurmen patsaan, Eduskuntatalon tai Tampereen Hämeensillan veistokset. 
Wäinö Aaltonen oli räätäliperheestä arvostetuksi taiteilijaksi noussut henkilö, jonka tarinaa hyödynnettiin osana kansakunnan identiteetin luomisessa.
Tunnelma konsertissa II, 1950-luku, öljy.
Näyttely peilaa siis Suomen itsenäisyyden alkuaikoja Aaltosen taiteen kautta. Näyttelyssä oli vielä viime viikonloppuun saakka esillä myös alkuperäiset kullatut Eduskuntatalon patsaat, jotka nyt jo ovat palautuneet takaisin pääkaupunkiin. Aaltonen teki uuteen Eduskuntataloon 1930-luvun alussa veistokset: Usko, Sadonkorjuu, Raivaaja, Henkinen työ ja Tulevaisuus. Suunnitelmissa oli, että veistokset olisivat olleet kullattua pronssia. Rahanpuutteen vuoksi ne tehtiin kuitenkin kipsistä. Veistokset laitettiin paikoilleen täysistuntosaliin vuonna 1932. Vuonna 1968 veistokset vihdoin valettiin pronssista, tosin niitä ei kullattu. Alkuperäiset kipsiveistokset siirrettiin tuolloin Wäinö Aaltosen museon kokoelmiin, josta ne siis taas siirrettiin Eduskuntataloon.


 
Raivaaja, 1930-32, kullattu kipsi
 Näyttely oli aika perinteinen, joka minulle tarkoittaa pelkästään positiivista. Sen kiertämällä sai kyllä aika hyvän kuvan miehestä nimeltä Wäinö Aaltonen. Esillä oli kirjeitä, luonnoksia, grafiikkaa, maalauksia, mitalitaidetta ja veistoksia. 
Kubistinen Aleksis Kivi, 1930, patinoitu pronssi.
Suomalaisuuteen ja sen historiaan vahvasti liittyvä näyttely on esillä 7.5.2017 saakka.
Lepäävä urheilija, 1920-luku, punaliitu, hiili ja pastelli paperille.
Seuraa blogia myös Facebookissa.



tiistai 7. maaliskuuta 2017

Vanhat valokuvat

Tämä kirjoitus on nyt sama, jonka kirjoitin Uudenkaupungin Sanomien Täst vinkkelist -kolumniin. Nyt vain kuvitettuna.
 
”Paljon tuttuja kasvoja menneisyydestäin, nimiä vain koitin kaivaa mielestäin…” toteaa Tero Vaara tutussa Valokuvia-kappaleessaan. Vanhoissa valokuvissa on jotain maagista. Niiden avulla muistuu mieleen asioita, joita luuli jo unohtaneensa. Itse olen saanut tehdä töitä varmaankin tämän kaupungin laajimman Uuteenkaupunkiin liittyvän valokuvakokoelman kanssa. Vuosikymmenten aikana on ollut ilo jakaa museon arkistosta valokuvia kaupunkilaisten ihailtavaksi. Kuvia on ollut näkyvissä paitsi museon omissa näyttelyissä ja julkaisuissa, myös lukemattomissa kirjoissa, lehdissä, näyteikkunoissa, ravintolasaleissa tai vaikka tämän lehden sanaristikoissa. Viime vuosina myös monissa eri sosiaalisen median kanavissa. Vanhat valokuva-arkistot ovat kyllä varsinaisia aarteita.
Valokuvat nostavat mieleen muistoja ja tarinoita niin paikoista, ihmisistä kuin tapahtumistakin. Miten muoti saattoikaan olla tuollaista? Oliko tuossa todellakin tuollainen kauppa? Ai niin, Alinenkatu oli kaksisuuntainen! Näitä tarinoita on viime aikoina saanut lukea monessakin eri paikassa. Juhlavuoden johdosta avautui yhteisöllinen 400tarinaa –niminen nettisivu, jonne kaupunkilaiset ovat kirjoittaneet erilaisia tarinoita, jotka liittyvät Uuteenkaupunkiin. Tarinaan liittyy usein jokin valokuva. Tähän mennessä olemme voineet lukea tarinoita mm. vuoden 1956 yleislakosta, Uudenkaupungin ensimmäisestä poliisiautosta, ensikosketuksesta uuteen kotikaupunkiin jne. Nettisivujen lisäksi näitä tarinoita voi seurata Facebookista. Jokainen voi myös itse osallistua omalla tarinallaan. Vuoden aikana tarinoita jaetaan jopa se 400.
Noin kuukausi sitten yksityishenkilö perusti Facebookiin ryhmän ”Vanhoja kuvia Uudestakaupungista”. Ryhmä sai lyhyessä ajassa huikean suosion. Tätä kirjoittaessa ryhmässä on yli 4000 seuraajaa. Ryhmän ideana on jakaa omia vanhoja valokuvia, jotka liittyvät Uuteenkaupunkiin. Nämä kuvat herättävät muistoja, kysymyksiä ja tarinoita. Vaikka itsekin olen nähnyt tuhansia ja taas tuhansia kuvia kotikaupungistani, on ryhmässä jaettu joitakin todellisia helmiä. Hienoa, että aina on ollut joukossa meitä, jotka kannamme kameraa mukanamme. Niin Tuokilan talon minidiscossa kuin vaikka Ruokolanjärven jäänsahauksessakin. Ryhmän innostus on paisunut ja valokuvien lisäksi ryhmässä jaetaan nyt jo vähän kaikkea taideteoksista lehtileikkeisiin. Yhtä kaikki, tarinat ja muistot kiehtovat.
Meidän perheessämme on aina otettu valokuvia. Ja onneksi ne ovat myös säilyneet. Sain muutama viikko sitten isältäni muistitikun täynnä lapsuudenkuviani. Hän oli digitoinut vanhoja dia- ja paperikuviaan. Nämä tuhannet lapsuusajan valokuvat ovat todellisia aarteita. Toivon todella, että tästäkin ajasta, jossa valokuvia näpsitään enemmän kuin koskaan, jää jotain jäljelle. Muistakaa tallentaa kännykkäkamerakuviannekin sellaiseen muotoon, että vielä teidän lapsenne ja lapsenlapsenne voivat niiden avulla muistella lapsuuttaan ja tätä aikaa ja elämää Uudessakaupungissa. Valokuvien voima on uskomaton.
 
 


Kaikki nämä kuvat ovat isäni ottamia, kotialbumista tallennettuja.