Eesti rahva muuseum - Viron uusi kansallismuseo


Syyskuun lopussa avautui Tartossa uusi komea Viron kansallismuseo. Me kävimme museossa, kun se oli ollut avoinna kolmisen viikkoa. Aikaa museossa vierähti kolmisen tuntia. Museo on koko Baltian suurin ja sen sijaintipaikkakin on melko erikoinen.  Ranskalaisten arkkitehtien suunnittelema 350 metriä pitkä museorakennus sijaitsee entisen Neuvostoliiton sotilaslentokentän päällä pari kilometriä Tarton keskustasta.

Ensivaikutelma museosta oli rauhallinen. Ehkä sen takia, että olimme oven takana heti aamulla sen avautuessa. Sisäänkäynnin jälkeen avautuu vielä korkea ja avara aula, jossa on isot ikkunat ja nahkasohvia oleskelua varten. Aamupäivän aikana museossa kyllä vilkastui. Kun me lähdimme pois, oli lipunmyynnin jono jo melko pitkä.
Museon varsinainen perusnäyttely Kohtaamisia on rakennettu Viron aikajanaksi, jota edettiin nykyajasta kivikauteen. Aikajanalla edettiin yksittäisten esineiden, filmien ja äänten avulla. Erilaisia kosketusnäyttöjä oli runsaasti, tällaisen perinteisen ystävälle ehkä jo vähän liikaakin. Tai ei liikaa, mutta monin paikoin olisin kaivannut kuitenkin myös tekstejä.

Näyttely on luonnollisesti suunnattu virolaisille, niin pitääkin. Sitä leimaa vahva kansallistunne ja voin vain kuvitella, miten esimerkiksi lähihistorian esineet ja valokuvat merkitsevät virolaisille. Karttasovellukseen saattoi merkitä kohdan, jossa itse oli mahdollisesti ollut vuoden 1989 Baltian läpi kulkeneessa ihmisketjussa. Tai ainakin saattoi katsella kuvia tuosta mielenosoituksesta eri paikkakunnilta. 
Aikajana muodosti näyttelytilassa eräänlaisen rungon. Sen sivuilla oli erilaisia aiheita. Itse pidin esimerkiksi tavasta, jolla esiteltiin eri aikojen makuuhuoneita eräänlaisten verhojen sisällä. Myös sänkyä saattoi kokeilla.   
 
 
 
Aikajanalta saattoi poiketa myös näyttelytilaan, jossa kerrottiin viron kielestä ja murteista. Kesken kaiken modernin näyttelytekniikan oli myös huone, joka oli täynnä varastohyllymäisiä vitriinejä, joilla oli varmaan tuhansia puisia oluthaarikoita. Samassa tilassa oli läpinäkyvä lattia, josta saattoi katsella alakerran säilytystiloihin. Mainio tapa tuoda museotyö näkyviin myös näyttelytiloihin.
Uudessa museossa vieraillessa tulee aihetta enemmän kiinnitettyä huomio erilaisiin teknisiin ratkaisuihin. Ammattitauti nimittäin. Olihan se hienoa, kun joka ikinen lasinpala tai koru oli kiinni juuri sille suunnitellulla pleksihyllyllä. 
Toinen puoli näyttelytilaa keskittyi siihen perinteiseen kansatieteelliseen esineistöön. Eli siis pellavankäsittelyyn, ruuanlaittoon, rakentamiseen, käsitöihin yms. liittyviin esineisiin. Ja vanhana kansatieteilijänä pitää kyllä sanoa, että tämä osuus oli todella kiinnostavasti tehty.  Työtavat esiteltiin usealla näytöllä pyörivillä videoilla. Hyvän niistä teki se, että eri ruuduissa pyöri eri työvaihe. Tässä museossa niitä jaksoi myös katsoa. 

Hienoja koristeellisia kansanpukuja oli myös paljon. Yksikään nukke, joiden päällä vaatteet olivat, ei seisonut suorassa. ”Tanssivia pukuja” sen sijaan oli paljonkin.
Museon toinen päänäyttely Uralin kaiku esitteli Venäjän suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvia kansoja.  Kiersimme kyllä näyttelyn, mutta pitää sanoa, että tästä ei nyt jäänyt teille kerrottavaa. 

Kommentit

  1. Valitettavasti en päässyt avajaisiin, mutta me mennään tuonne parin viikon päästä. Silloin meillä on aikaa tutustua näyttelyihin yllin kyllin. Eli hienoa odotettavaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä vain. Hieno museo, kateellisia saadaan olla :-)

      Poista

Lähetä kommentti